Runo

Seitsemän väriä syksy


Syksy käski minut kävelemään
metsää kohti,
missä ruoho vihreä
vielä peitti niityt
kuten keväällä.
Toivo eli.
Vielä ruoka riittäisi
- lehmille ja lampaille.

Pysähdyin metsän rajassa.

Puut paljaat näin
ja  rungot sateen tummentamat.
Ne mitä merkitsee?
On metsä siluetti vaan
tai satukuva kaukainen.
Se kutsui syvemmälle
katsomaan.

Silloin näin ne, kakadut,
pyökin lehdet poltettua punaista,
ne neuvoi puiden oksilta:
”Kadut ellet lähde nyt.
Tuli palaa. Veri vuotaa puista.
Loppuu aika.
Me häviämme, tuhkaanumme kaikki.”

Matkaan siis!
 Jähmetyin kuin painajaisessa.
Pääsin teiden risteykseen.
Polut, purot, pilvet
juoksi, rynnisti ja halkoi maisemaa
nauhoina beesiä ja harmaata.
Mitä niistä voisin seurata?

Kivinen tie, kalkkia
kohti korkeita vuoria.
Huipuilla on vielä nähty valoa.
Odottaako Shangrila?

Puro savista vaahtoa
merta kohti menossa.
Unohdusta voisi tarjota?

Pilvet kutsui 
paimentamaan
 tuulen lampaita.

Satumetsän keskellä
on lampi jaden vihreä.
Sen peilistä näen pilvet,
sateen,
 se kuinka alas pisaroi
 ja kuinka kirkkainta on juuri tässä
sadepisarassa sädehtivässä.

Tämäkö se lampi on
missä hanhipaimen saa
valeasun päältään puhdistaa?

Näin syksyisin on lammen vesi kylmää.
Jään kiinni marjakuusen oksaan ikivihreään.
Kuusten kätköissä on monta pientä eläintä.
Nuuhkin turvallista tuoksua,
mullan, neulasten ja sulan maan.

Kun talvella lumessa

näet siniset varjot hangella
ja niissä jäljet jäniksen,
päästäisten ja minun,
tiedät olen perillä.
Lähetän terveisiä.


 

 

 

 



 


© Helena Wilenius 2013